Kiukuttelukakku

Tiedättekö ne päivät, kun känkkäränkkä on kylässä heti aamusta? Silloin kaikki piirustuksetkin menee pilalle. Paperille piirretään yksi viiva ja sitten se rutataan. Kynät lentävät pitkin lattiaa. Värikynistä on terät poikki. Kaikki menee pieleen. Vastoinkäymiset pakottavat heittäytymään lattialle, mutta auttaakaan ei saa. Pikkuneiti sanoi (lue karjui) itsekin, että tää on tosi huono päivä! Erinomainen päivä siis kiukuttelukakun leipomiselle. Lapset tekivät äidin avustamana kakkupohjan, mutta koristelun hoitivat kokonaan itse. Jokainen sai lisäksi valita mieleisensä mukin, pillin ja lautasen. Kakkupöydän ääressä näkyi jo huomattavasti hymyilevämpiä kasvoja kuin aamupäivällä.

Neiti halusi laittaa mekon ja sukkahousutkin "juhlan" kunniaksi.

Kerma loppui kesken, mutta hyvää se silti oli :) 

Usein kuulee puhuttavan siitä, miten blogeissa näytetään vain ne elämän parhaat puolet. Minusta blogin pitämisessä ihaninta on se, että tämäkin päivä kuvineen jää itselle muistoksi. Joskus on mukava lueskella tekstejä taaksepäin ja muistella vanhoja. Mieluummin sitä muistelee niitä iloisia juttuja J Monesti päivässä on kuitenkin niitä herkkiä hetkiä, jotka haluaisi taltioida ja muistaa ikuisesti, mutta niitä ei pysty kamera taltioimaan, eikä kauneimmatkaan sanat kuvailemaan. Hetkiä, jolloin pehmoiset ja lämpimät kädet rutistavat äidin kättä. Hetkiä, jolloin saa katsella oman kodin ikkunasta pihalla nauravia lapsia. Hetkiä, jolloin saa rutistaa ystävää ja itkeä ilosta. Hetkiä, jolloin saa istua vauvan kanssa keinutuolissa ”Elämän salaisuutta” kuunnellen ja kyyneleitä poskilta pyyhkien. Hetkiä, jolloin tajuaa elävänsä unelmaansa. Toiveita todeksi. Sellaiset hetket voi tallentaa vain sydämeen.