Kesäihmisenä en ole koskaan ollut mikään talvi-intoilija, mutta nyt olen todella nauttinut kauniista talvisesta luonnosta. Kaikki näyttää pysähtyneen, mutta silti hiljalleen satava lumi pitää kaiken liikkeessä. Luonto näyttää taianomaiselta. Kovat pakkasetkaan eivät ole estäneet lasten luisteluintoa. Ei lapsia näytä edes palelevan.
Talveen on mahtunut paljon iloa, mutta myös surua ja ikävää. Lumivaipan alla notkuvia kuusia katsellessa, muistan aina erään ystäväni kirjoittaman runon. Hän kuvasi niin herkästi sitä, miten lumiset puut kantavat taakkansa ylväästi ja miten oman taakan alla voikaan väsyä. Tänä talvena olen myös miettinyt sitä, miten tärkeitä ystävät ovat. Miten muistaisimmekin aina pitää toisistamme huolta?
Rakastan haaveilua. Tällä hetkellä haaveilen ulkomaanmatkasta, vaikka se ei ehkä nyt olekaan ajankohtaista. Miten täydellistä olisikaan päästä lasten kanssa lomailemaan lämpimään. Onneksi tähän talveen on mahtunut myös niitä täydellisiä hetkiä. Niitä, kun sydän on pakahtua onnesta. Niitä aamun sinisiä hetkiä, kun muut vielä nukkuvat ja minä ihmettelen vauvan kanssa ikkunasta hiljalleen satavia lumihiutaleita. Poski poskea vasten. Silloin tuntuu, etten vaihtaisi hetkeä mihinkään. En olisi mieluummin missään muualla. En edes Dubaissa tai Thaimaassa.
Näiden ajatusten myötä blogi vaipuu pieneen talvihorrokseen. Se herää taas talviunestaan uusin voimin kevään lähestyessä. Kotiimmekin on luvassa pieniä odotettuja muutoksia, joita palailen sitten esittelemään.
